Anne Anttila tutummaksi

Seurakuntapastori Anne Anttilan muuttokuorma saapui Seinäjoelta Jyväskylään Nenäinniemeen elokuun lopussa. Ensimmäiset viikot uudessa kaupungissa ovat kuluneet asioita järjestellessä ja uusiin olosuhteisiin tutustuessa niin työssä kuin sen ulkopuolella. Tutustuminen uusiin työtovereihin ja uusiin ihmisiin seurakunnassa tapahtuu vähitellen. Minulla oli elokuun toiseksi viimeisenä sunnuntaina tilaisuus esittää Annelle muutama kysymys.

Timo: Lakeuksilta Järvi-Suomeen saapuvalta on ensin pakko kysyä: Osaatko uida?

Anne: Tähän on mukava vastata. Olen suorittanut jo 1970-luvulla uimamaisterin tutkinnon. Osaan uida ja myös sukeltaa.

Timo: Jossakin laulussa kuvaillaan pohjalaista maisemaa moneen kertaan lauseella: “Maisema herättää Jumalan pelkoo”. Millaisia tunteita keskisuomalainen maisema herättää?

Anne: Täällä on vaihtelevaa luontoa. Mäkiä ja järviä riittää. Mikään ei ahdista. Kunto nousee, jos jaksan polkea pyörällä mäet ylös. Itävallassa asuessa totuin vuoristomaisemiin ja aika huimapäisenä uskalsin liikkua myös vuoristoteillä.

Timo: Olet vaihtanut asuinpaikkakuntaa monta kertaan elämän aikana. Miltä tuntuu, kun tuttu ystäväpiiri jää kauemmas?

Anne: Ensimmäinen irtiotto synnyinseudulta Seinäjoelta tapahtui, kun muutin lukion jälkeen Helsinkiin, missä opiskelin terveydenhoitajaksi. Vaikein muutto minulla on ollut 1990-luvun alussa, kun muutin Helsingistä Belgiaan raamattukouluun. Ystävät olivat saattamassa lentokentällä ja koneen noustua ilmaan itkin pitkän aikaa. Monien muuttojen jälkeen olen tottunut ”matkalaukkuelämään”. Seinäjoella on säilynyt jonkinlainen kiintopiste ja muun muassa vanhempani asuvat siellä edelleen.

Timo: Kerro jotakin harrastuksista tai kiinnostuksen kohteista?

Anne: Musiikki on eri tavoin kuulunut elämään pienestä asti. Laulaminen, varsinkin kuorolaulu, on sopinut hyvin alttoäänelle. Olen opiskellut musiikkiopistossa pianon soittoa ja soittanut myös trumpettia ja huilua. Myös liikunta on mieleistä; nykyisin usein kävelyä ja talvella hiihtoa.

Timo: Miten kutsu tai kutsumus hengelliseen työhön elämäntehtävänä on syntynyt ja matkan varrella kehittynyt?

Anne: Minun kohdalla näkyy pitkä prosessi, jonka aikana kutsumus on vähitellen vahvistunut. Tulin 11-vuotiaana lastenleirillä uskoon ja sen jälkeen päätimme ystäväni kanssa lukea kymmenen lukua Raamattua päivässä ja polvirukoukset päälle. Siltä ajalta muistan tapahtuman, että olin selälläni lattialla ja sanoin Jumalalle: ”Tässä mä oon, Annan sinun käyttöösi koko elämäni.”

En ole kasvanut uskovaisessa perheessä, mutta jo 12 vuoden ikäisenä mieleeni nousi kysymys: ”Lähtisitkö lähetystyöhön?” En edes ymmärtänyt, mistä on kyse, mutta hetki on jäänyt mieleeni. Vuodet kuluivat ja olin 17-vuotias, kun nämä asiat kävelivät uudelleen vastaan. Sami Autio kertoi Japanissa tehtävästä lähetystyöstä. Ensin säikähdin, mutta sitten rukoilin ja koin, että tässä on joku magneetti, joka vetää minua.

Vieläkään minulla ei ollut konkreettista käsitystä, mikä tai missä olisi minun tehtäväni. Magneetti veti minut kuitenkin aikanaan Belgiaan raamattukouluun ja siellä oli ohjelmassa saarnakurssi. Silloin ajattelin, että mitä minä täällä teen. Opintoihin kuului harjoitussaarna, ja minulle se oli kauhun paikka. Ennen vuoroani sain kuitenkin yllättäen saarnan. Jonkinlainen tulppa avattiin, sain hyvää palautetta, ja vähän ajan päästä tunsin sisälläni kuiskauksen: ”Julista minun sanaani”. Nykyisin koen, että minulle on annettu tehtävä, jota en ole itse osannut suunnitella ja valita.

Timo: Jos saisit vapaasti valita omat työtehtäväsi seurakunnassa, mitkä työt olisivat lähinnä sydäntä?

Anne: Kai minussa on vanhaa suomalaisuutta ja pohjalaisuutta. Tartun siihen, mitä pitää tehdä. Julkisessa puhumisessa on mielenkiintoinen jännite – vaikka lievästi jännittää, puhuminen kiehtoo. Myös toiminnan organisoiminen kiinnostaa ja haastaa. Odotan joka tapauksessa olemista ihmisten kanssa. Paimenen tehtävä on sydäntä puristava osa-alue. Paimenuus olisi hyvä ymmärtää ja herättää paremmin eloon monessa Suomen helluntaiseurakunnassa. Rukoilen, että voisin olla sitä nostamassa, tukemassa ja edistämässä seurakunnassa yhdessä toisten kanssa.

Timo: Mitä sanapari karismaattisuus ja seurakunta tuo ensimmäisenä mieleen?

Anne: Tämä on monipuolinen aihe, mutta sanon nyt vain yhden minulle läheisen näkökulman. Minua innostaa hiljainen karismaattinen virta, jossa koetaan Jumalan luonnollista ja yliluonnollista läsnäoloa elämän arjessa. Kun sydämet ovat avoimia, Jumala antaa erilaisia tehtäviä ja lahjoja, joiden kautta voimme vaikuttaa yllättävällä tavalla seurakunnan ja lähimmäisten elämään.

Teksti: Timo Toivanen