Vuoriinkin tottuu

Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Ps. 121:1

Asuessani Itävallassa kotikaupunkini ympärillä kohosi majesteettinen vuoristo. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet kuluivat maisemia ihaillessa ja ihmetellessä, olinhan aikaisemmin nähnyt ihan oikeita vuoria melkeinpä vain postikorttien kuvissa.  Vuoret muistuttivat jo pelkällä olemassaolollaan Luojan suuruudesta ja kaikkivaltiudesta.

Kuukaudet kuluivat ja muuttuivat vuosiksi. Se, mikä oli ollut uudessa maassa aluksi erilaista ja ihmeellistä, muuttui tavalliseksi ja arkipäiväiseksi. Kameraa ei viitsinyt ottaa esille enää jokaisen vuorten taakse painuvan auringonlaskun vuoksi. Ehtisihän sitä myöhemminkin. Silmä tottui vuoriin, siinähän ne olivat päivästä toiseen.

Onko mahdollista, että vuosien vieriessä myös kuvani Jumalasta arkipäiväistyy? Muistanko vielä, että Hän jolle kuulun, jota minulla on etuoikeus palvella ja kutsua jopa Isäkseni, on taivaan ja maan Luoja, iankaikkinen Isä, pyhä Jumala? Näiden kysymysten äärellä totean oman vajavaisuuteni ja Jumalan suuruuden. Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta Hän halajamalla haluaa ystävyyttä kanssani; arjessa, juhlassa, jokaisena elämäni päivänä.

Sydämeni täyttää ihmetys ja syvä kiitollisuus. Katseeni kohoaa ylöspäin ja näen ristin. Eikö Hän, joka minua niin äärettömän paljon armossaan rakastaa, voisi minua auttaa?

 Sinun armosi ulottuu yli taivaitten, sinun uskollisuutesi ylös pilviin.
Jumala, kohotkoon kunniasi yli taivaitten, kirkkautesi yli kaiken maan!
Ps. 108:5–6