Tunnetuksi rakkaudesta

Viime keskiviikkona seurakuntamme pastori Jyrki Palmi mainitsi lyhyesti ”Rakkauden vallankumouksesta”, josta seurakunta haluaa tulla muistetuksi tänä vuonna. Monet meistä tuntevat Korinttolaiskirjeen kauniit sanat rakkaudesta:

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. (1. Kor. 13:4-7)

Nykyisessa kertakäyttöyhteiskunnassa tuntuu, että rakkauskin on kärsinyt inflaation ja olemme entistä itsekkäämpiä ja vihaisempia. En koe olevani poikkeus sääntöön, joten joudunkin kysymään: Isä, onko minussa yhtään rakkautta? Nämä kauniit sanat eivät nimittäin ole tarkoitettu vain makuuhuoneen seinätauluksi, vaan näkymään jokapäiväisessä elämässämme.

On helppoa olla täynnä rakkautta omaa aviomiestä, perhettä tai niitä parhaita, lojaaleja ystäviä kohtaan. Mutta Jumalakin rakasti meitä ensin jo silloin, kun olimme vielä vieraita. Eikö sopivaa haastetta toisikin rakkaus ärsyttävää naapuria, ammattitaidotonta opettajaa tai ihan vain väärällä puolella tietä kulkevaa vastaantulijaa kohtaan?

Onko minussa rakkautta? Pyhän Hengen kautta se kyllä on meissä, joten ehkä pitäisikin kysyä, näkyykö se. Ei, tai ainakin aivan liian vähän. Mielestäni kyse ei ole edes tunteista, vaan siitä, että uskon tai ainakin päätän uskoa siihen, että toinen ihminen on aivan yhtä hyvä, kaunis tai arvokas kuin minä. Hän ei ansaitse arvosteluani tai vastaavasti kateuttani ja sitä seuraavia ilkeitä ajatuksia. Nuorena aviovaimona olen kuullut useaankin otteeseen, kuinka rakkaus on tahdon asia. Eiköhän se päde myös tässä.