Palvelen pähkinöinä
Mun nimi on Jenni ja olen 21-vuotias.
Tulin Tukikohtaan ensimmäisen kerran 14-vuotiaana, aina uskossa olleena nuorena tyttönä, joka kaipasi kantavaa voimaa yli yläasteen tunnemyrskyjen. Lukioikäisenä osallistuin silloisen teinitoiminnan järjestämiseen ja olin mukana rukouspalvelussa. Nykyään juonnan välillä Tukikohtia ja olen mukana tiimissä joka aloitti vuosi sitten Kotibile-illat. Jep, kuulostaa siltä että olen puuhailut paljon. Syy on varmaan luonteessani, minulla on tapana kerätä itselleni paljon puuhaa. Se ei ole välttämättä huono juttu, mutta siihen sisältyy riski, että hukkaa itsensä tekemiensä asioiden sekaan.
Viimeinen vuosi on opettanut minulle paljon palvelemisesta. Ajattelin pitkään, että voidakseni palvella ansiokkaasti minun on oltava mahdollisimman täydellinen. Petyin monta kertaa huomatessani, että en ole. Minulle on ollut mullistavaa ymmärtää se, että vaikka kasvamme ja muutumme läpi elämän, keskeneräisyys ei ole este eikä sen tarvitse antaa määritellä mahdollisuuksiamme. Jumala pyytää meitä heittämään likoon sen, mitä meillä milloinkin on antaa.
Viime syksynä olimme koolla porukalla, joka oli jotenkin kasaantunut yhteen, vaikka kaikki eivät kunnolla tunteneet toisiaan. Meitä kuitenkin yhdisti halu tarjota aikuisuuden kynnyksellä oleville nuorille oma paikka seurakunnassa. Sanoimme yhdessä Jumalalle olevamme valmiit, jos hän haluaa meidän tekevän jotakin. Sen jälkeen olemme vain saaneet osallistua hänen suunnitelmansa toteuttamiseen.
Kotibileissä olen nauttinut eniten siitä, että saan olla mukana hommassa, johon uskon sata lasissa ja jossa koen olevani oikealla paikalla. Tiedän, että tekemämme työ on tärkeää, mutta kantava voima ei ole oma yrittämisemme vaan luottamus siihen, että ohjat ovat Isän käsissä. On hauskaa vetää iltoja tyypeille, joista vanhimmat ovat kanssani samanikäisiä. Asetelma on helpottava. Koen, ettei minulla odoteta olevan kaikkia vastauksia, vaan saan olla oma itseni, oppia jatkuvasti yhteisistä keskusteluistamme ja heittää välillä vitsin, jolle kukaan ei naura. Vuoden jälkeen odotan edelleen pähkinöinä jokaista iltaa.
En voi valita olla valmis ihmisenä, mutta voin valita olla valmis antamaan itsestäni. En ole erehtymätön, mutta voin silti olla esimerkillinen. Opettelen luottamaan siihen, että Jumalan jatkuva luomistyö minussa puhuu kovempaa kuin virheeni, ja siksi uskallan vähitellen olla avoimemmin tavallinen ja siksi niin erityinen minä. Hienointa on se, että kun uskaltaa heittää itsensä peliin, huomaa ettei ole yksin.
