Monimutkainen Isin tyttö

Vaikka blogin tarkoitus ei ole kertoa minusta, kuvittelisin että on kuitenkin ihan mukava tietää, kuka täällä ruudun toisella puolella tekstiä tuottaa. Sain kuitenkin huomata, että itsestä kirjoittaminen on hirvittävän hankalaa, mikä sinänsä oli suuri yllätys, koska olen aina ajatellut paremmin kynä kädessä kuin vaikka puhuessani. Ehkä tätä vaikeuttaa se, etten periaatteessa kirjoita kenellekään ja kuitenkin kirjoitan kaikille. Olisi ihanaa pitää lukijan mielenkiintoa yllä, mutta loppujen lopuksi minä olen vain tällainen kuin olen, eikä sitä hienoilla korulauseilla paljon muuteta. Siispä olen kirjoittanut ja taas poistanut varmaan tusinan verran tekstejä, mikä kertookin valtavasta itsekriittisyydestäni. Onneksi olen saanut kuin Jumalan lahjana aviomiehen, joka on niin avoimen häikäistynyt minusta, että hän kompensoi omaa kriittisyyttäni.

Mutta, olen siis Karoliina, kotoisin Pohjanmaalta, 25 vee, naimisissa, tuleva suomen kielen ja kirjallisuuden opettaja, rakastan salmiakkia ja ruisleipää ja lemppariohjelma on MasterChef Australia, jossa amerikkalaisten ilkeästä kilpailuhengestä ei ole tietoakaan, vaan kaikki ovat hyviä kavereita keskenään. Olen vanha joukkuevoimistelija ja kaipaan edelleen suunnattomasti sitä masokistista rääkkiä, joka rämmitään joukkueena yhdessä läpi joka kuntokauden alussa. Yritän lievittää ikävää urheilemalla itsekseni mahdollisimman paljon. Olen myös hyvin suorapuheinen ja vaadin kaikilta perusteluita (en yhtään yllättyisi, vaikka ensimmäiset sanani olisivat olleet ”ei välttämättä”). Ja suureksi häpeäkseni olen liikenteessä todella äkkipikainen! Minuun on iskostunut hyvin syvälle vanhempieni opit siitä, ettei liikenteessä saa olla kenenkään tiellä.

Olen uskovaisesta kodista, jossa jokainen on ollut aktiivisesti seurakunnan toiminnassa mukana. Ehkäpä tästä syystä olen itsekin tullut kokeilleeksi muun muassa pyhäkoulua, lastenleirien vetämistä, Fifteen-leirejä, varkkikerhoa, kahviotiimiä ja keittiöllä auttamista, juontamista, somistamista, ylistysbändissä laulamista, solunjohtamista sekä uhrinkantoa eli selkokielellä kolehdin keräämistä. Vaikka hihhuleita olemmekin, ei meillä ole tapana seurakunnassa ketään teurastaa ja uhrata. 🙂 En luultavasti edes muista kaikkea, missä olen ollut mukana! Palvelemisen kautta seurakunnasta on kuitenkin tullut enemmän oma paikkani. Tällä hetkellä minut voi nähdä silloin tällöin juontamassa Tukikohtia ja lähinnä kirjoittamassa tätä blogia: olen siis oppinut karsimaan ja suuntaamaan tarmoni vain valikoituihin muutamiin asioihin.

Sanon aina, että avoimuus lisää avoimuutta ja uskon, että jonkun täytyy ottaa ensimmäinen askel aitoudessa, jotta joku toinen voi saada rohkeutta olla myös täysin oma itsensä. Siispä sanon suoraan, että tämän blogin aloittaminen ja kirjoittaminen on jännittävän lisäksi myös suorastaan kauhistuttavaa. Meillä on taipumus usein tahattomastikin ja huomaamatta arvostella toisiamme ja tässähän minä aivan kuin heitän itseni susille huutaen: ”Käykää kiinni!” Emme voi millään tykätä kaikesta ja aina tulee kuulumaan soraääniä. Tällainen itsensä altistaminen arvostelulle ja arvioinnille ei ole mikään helppo juttu. En haluaisi kuitenkaan vahvistaa seurakunnan kiiltokuvaa, vaan sitä että jokaiselle on aivan omana itsenään, Jumalan luomana, Isin tyttönä tai poikana oma paikkansa, johon kukaan toinen ei sovi.

Ja ollakseni kuitenkin hieman trendikäs, tässä sosiaalisen median innoittama omakuva. 🙂