Ikävä sua

Johtuen ehkä suomalaisesta koulujärjestelmästä syksy tarkoittaa monelle uuden alkua ja sen myötä mahdollisuuksia ja muutosta. Kesällä on helposti lomalla myös aktiivisesta uskonelämästä, kun ei välttämättä kesätöiden tai -lomien vuoksi oo mahdollista osallistua seurakunnan toimintaan, jota myös usein vähennetään kesäksi. Kyse ei oo mistään uskosta luopumisesta, vaan ehkä hieman viileämmästä kaudesta. Kesään sopivasta lomailusta.

Oon kuitenkin kuullut useiden suusta varovaisen toiveen siitä, että jokin vois taas sytyttää sen kipinän. Rutiineja vois seurata uskon innostus ja vieläkin enemmän. Ehkä tänä syksynä vois tapahtua se muutos, joka saa olemaan palava uskova. Synnyttää läheisen suhteen Jumalaan ilman, että itestä tuntuu naurettavalta hihhulilta.

Mulle tulee näissä tilanteissa ja taas tänä syksynä mieleen Juha Tapion laulun sanat:

En sitä kiinni saa.
Pakenee ilmaan, riimit runoilijaa kuolevaa.
Mullon ikävä sua,
on ainut rivi, jonka valmiiksi mä saan.

Mulla on ikävä sua. Noihin sanoihin kiteytyy ainakin mun tunteet ja odotukset tällä hetkellä tälle vuodelle. Parasta kaikessa on, että pelkkä tällainen huokaus riittää ja Jumala kuulee senkin.